Suomalainen ruokakori on Euroopan kallein samalla, kun suomalaiset elintarvikkeiden alkutuottajahinnat ovat hieman tuotteesta riippuen kaikkein matalimmat tai ainakin matalimmassa neljänneksessä.
Syytä tähän on pohdittu paljon. Puhutaan työvoiman kalleudesta ja veroista. Puhutaan myös hankalista ja kalliista tuotanto-olosuhteista ja säädöksistä. Usein huomaan kaiken maailman salaliittoteoreetikoiden kääntävän katseensa maanviljelijöiden "piilossa saamiin tukiin", jotka jollakin mystisellä tavalla nostavat ruuan hintaa kaupassa. En ole oikein milloinkaan ymmärtänyt tätä logiikkaa, joten en sitä lähde myöskään kommentoimaan.
Yhden asian pystymme kiistatta osoittamaan: maassamme kaupan osuus ruuan hinnasta on 52%. Se on käsittämättömän paljon. Se on Euroopan suurin luku. Se on enemmän kuin parhaassa vertailumaassamme Ruotsissa, jossa osuus on noin 38%.
Kauppa kertoo joka paikassa, että sen kate tuotteesta riippuen on 10-20%. Tämä on totta. Mutta se luku on varsin hämäävä. Kate on sen verran, mutta osuus ruuan hinnasta on 52%. Yksinkertaistetaanpa hieman: Maitopurkki maksaa yhden euron. Kauppa ostaa sen sisään 48 sentillä ja vetää välistä 52 senttiä. Kauppa kuitenkin hukkaa jonnekin tästä 52 sentistä 46,8 senttiä, joten kate on 10% eli 5,2 senttiä. Oleellista ei siis ole kaupan kate, vaan se raha, jonka kauppa ottaa välistä. (Ja nyt kaikille niille, jotka haluavat ensimmäisenä kertoa, ettei maitopurkin hinta ole yhtä euroa: ei olekaan. Tämä on yksinkertaistettu esimerkki)
Mihin se kauppa sen 46,8 senttiä sitten hukkaa? Totta kai hävikkiin, myyjien palkkoihin ja kiinteistökustannuksiin. Nämä ovat selviöitä. Mutta sitten: Eräs ystäväni aloitti paikallisen osuuskaupan puotipuksuna lähes 20 vuotta sitten. Silloin hänellä oli yksi pomo. Hän lopetti kaksi vuotta sitten, kun hänellä oli 7 pomoa ja meininki kävi työssä täysin sietämättömäksi. Kukaan ei enää tehnyt mitään, pomot vain nokkivat toisiaan ja työntekijät hoisivat kauppaa paremmin silloin, kun lähin pomo oli lomalla. S-ryhmän pääkonttorissa on työssä 1700 ihmistä. Mihin ihmeeseen tarvitaan tuhattaseitsemääsataa ihmistä pyörittämään ruokakaupan hallintoa? Varsinkin, kun jokaisella alueosuuskaupalla on oma hallintonsa?
No, ymmärrän että on rankkaa pyörittää pankkia ja bonuskortteja ja niin eteenpäin, mutta tuhatseitsemänsataa!
Nuo kaupan omat tuotemerkit ovat ruuantuottajien pahinta riistoa. Suomessa tämä korostuu ja kärjistyy, kun isoja ketjuja on vain kaksi ja lähes kaikissa elintarvikesegmenteissä merkittäviä valmistajafirmoja on yleensä vain kaksi.
Kauppa myy oman brandinsa tuotteet isolla volyymilla ja vähän pienemmällä katteella, joten nuo kaksi elintarviketehdasta kilpailevat toisensa puolikuoliaiksi saadakseen tuottaa nämä pirkat. Kun kannattavuus on kilpailun jälkeen nolla, teollisuus lähtee suoraan alkutuottajan kukkarolle. Alkutuottajilla harvoin on mahdollisuutta kieltäytyä tuottamasta sillä ylhäältä ilmoitetulla alemmalla hinnalla. Maanviljely on hyvin pääomavaltaista ja pitkäjänteistä toimintaa. Joskus on sanottu, että talonpojan kvarttaali on 25 vuotta. Tässä hommassa on usein täysin mahdotonta laittaa pillit pussiin hetkeksi ja tehdä jotain muuta ja odottaa parempia aikoja.
Jos tuote on ulkomainen, se halpa hinta on suoraan pois paitsi sen kahvinviljelijän, myös sen kahvinpakkaajan selkänahasta. Tukkurit taasen rikastuvat. Ja se kauppa.
Vielä mieltäni painaa yksi asia: 80 -luvun alussa suomalainen lihanleikkaaja sai tuntipalkallaan ostettua yhden keskihintaisen kilon lihaa. Nykypalkalla sama leikkaaja saisi samaa lihaa kymmenen kiloa. Onko se ruoka sitten oikeasti niin kallista?