keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Euroopan kalleinta ruokaa. Miksi?

Suomalainen ruokakori on Euroopan kallein samalla, kun suomalaiset elintarvikkeiden alkutuottajahinnat ovat hieman tuotteesta riippuen kaikkein matalimmat tai ainakin matalimmassa neljänneksessä. 
Syytä tähän on pohdittu paljon. Puhutaan työvoiman kalleudesta ja veroista. Puhutaan myös hankalista ja kalliista tuotanto-olosuhteista ja säädöksistä.  Usein huomaan kaiken maailman salaliittoteoreetikoiden kääntävän katseensa maanviljelijöiden "piilossa saamiin tukiin", jotka jollakin mystisellä tavalla nostavat ruuan hintaa kaupassa. En ole oikein milloinkaan ymmärtänyt tätä logiikkaa, joten en sitä lähde myöskään kommentoimaan. 
Yhden asian pystymme kiistatta osoittamaan: maassamme kaupan osuus ruuan hinnasta on 52%. Se on käsittämättömän paljon. Se on Euroopan suurin luku. Se on enemmän kuin parhaassa vertailumaassamme Ruotsissa, jossa osuus on noin 38%. 
Kauppa kertoo joka paikassa, että sen kate tuotteesta riippuen on 10-20%. Tämä on totta. Mutta se luku on varsin hämäävä. Kate on sen verran, mutta osuus ruuan hinnasta on 52%. Yksinkertaistetaanpa hieman: Maitopurkki maksaa yhden euron. Kauppa ostaa sen sisään 48 sentillä ja vetää välistä 52 senttiä. Kauppa kuitenkin hukkaa jonnekin tästä 52 sentistä 46,8 senttiä, joten kate on 10% eli 5,2 senttiä. Oleellista ei siis ole kaupan kate, vaan se raha, jonka kauppa ottaa välistä. (Ja nyt kaikille niille, jotka haluavat ensimmäisenä kertoa, ettei maitopurkin hinta ole yhtä euroa: ei olekaan. Tämä on yksinkertaistettu esimerkki)
Mihin se kauppa sen 46,8 senttiä sitten hukkaa? Totta kai hävikkiin, myyjien palkkoihin ja kiinteistökustannuksiin. Nämä ovat selviöitä. Mutta sitten: Eräs ystäväni aloitti paikallisen osuuskaupan puotipuksuna lähes 20 vuotta sitten. Silloin hänellä oli yksi pomo. Hän lopetti kaksi vuotta sitten, kun hänellä oli 7 pomoa ja meininki kävi työssä täysin sietämättömäksi. Kukaan ei enää tehnyt mitään, pomot vain nokkivat toisiaan ja työntekijät hoisivat kauppaa paremmin silloin, kun lähin pomo oli lomalla. S-ryhmän pääkonttorissa on työssä 1700 ihmistä. Mihin ihmeeseen tarvitaan tuhattaseitsemääsataa ihmistä pyörittämään ruokakaupan hallintoa? Varsinkin, kun jokaisella alueosuuskaupalla on oma hallintonsa?
No, ymmärrän että on rankkaa pyörittää pankkia ja bonuskortteja ja niin eteenpäin, mutta tuhatseitsemänsataa!
Kauppa myös käyttää valtavat määrät rahaa erilaisten tuotteiden tuotanto-olosuhteiden auditointiin. Heillä on ohjelmat, joissa vaaditaan tietyt olosuhteet ja palkat työläisille, jotka tuotteita tekevät. Rahaa palaa, mutta sisään ostettu tuote on niin halpa, ettei sillä ole väliä. Kunhan pirkkaextraeuroshopperrainbow- ananasmehu pystytään myymään ulos pilkkahintaan, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Valitettavan usein tosin kuuluu uutisia siitä, että auditoinnit ovat täysin tyhjänpäiväisiä. Viljelijät ja tehdastyöläiset riutuvat niistä huolimatta. Suomalaisen alkutuottajan olosuhdetta ei muuten auditoi kukaan. 
Nuo kaupan omat tuotemerkit ovat ruuantuottajien pahinta riistoa. Suomessa tämä korostuu ja kärjistyy, kun isoja ketjuja on vain kaksi ja lähes kaikissa elintarvikesegmenteissä merkittäviä valmistajafirmoja on yleensä vain kaksi. 
Kauppa myy oman brandinsa tuotteet isolla volyymilla ja vähän pienemmällä katteella, joten nuo kaksi elintarviketehdasta kilpailevat toisensa puolikuoliaiksi saadakseen tuottaa nämä pirkat. Kun kannattavuus on kilpailun jälkeen nolla, teollisuus lähtee suoraan alkutuottajan kukkarolle. Alkutuottajilla harvoin on mahdollisuutta kieltäytyä tuottamasta sillä ylhäältä ilmoitetulla alemmalla hinnalla. Maanviljely on hyvin pääomavaltaista ja pitkäjänteistä toimintaa. Joskus on sanottu, että talonpojan kvarttaali on 25 vuotta. Tässä hommassa on usein täysin mahdotonta laittaa pillit pussiin hetkeksi ja tehdä jotain muuta ja odottaa parempia aikoja.
Jos tuote on ulkomainen, se halpa hinta on suoraan pois paitsi sen kahvinviljelijän, myös sen kahvinpakkaajan selkänahasta. Tukkurit taasen rikastuvat. Ja se kauppa.
Vielä mieltäni painaa yksi asia: 80 -luvun alussa suomalainen lihanleikkaaja sai tuntipalkallaan ostettua yhden keskihintaisen kilon lihaa. Nykypalkalla sama leikkaaja saisi samaa lihaa kymmenen kiloa. Onko se ruoka sitten oikeasti niin kallista? 
Oli tai ei, kaupan keskittyminen Suomessa on luonut selkeää määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Se pitäisi saada loppumaan. Miten me sen saisimme tehtyä?


torstai 6. helmikuuta 2014

Nallenko maataloustuki väärin?

No niin, tätä päivää on odotettu. Ei mennyt kuin hetki siitä, kun lista maataloustuen saajista oli julkaistu, kun niitä jo kauhistellaan koko median voimalla.

Silläkin uhalla että isken nyrkkini suoraan mehiläispesään, kirjoitan nyt tämän.

Maataloustuki. Mitä se on? Maataloustuki on rahaa, jonka valtio tai esimerkiksi EU maksaa verorahoista ruuan alkutuottajille mahdollistaakseen ruuan tuotannon kohtuullisella hinnalla. Se voi myös olla kannuste maanviljelijälle tuottaa tietyillä säännöillä, jotka saattavat olla taloudellisesti heikompia (Ympäristötuki, luomu). Eli siis tuotannon ohjauksen väline.
Suomessa maanviljely on kannattamatonta. Toki poikkeuksiakin on, mutta pääsääntöisesti näin. Tuotantokustannukset ovat yhtä suuret, tai suuremmat kuin tuotteesta saatava hinta. Valtio ja EU siis maksavat viljelijälle siitä, että tämä ottaa riskejä ja tekee työtä tuottaakseen kansalaisille ruokaa. Jos tukia ei maksettaisi, ruuan hinta kaupoissa nousisi huomattavasti. Joskus muistan nähneeni arvion noin 30% vähittäismyyntihinnan korotuksista. Maataloustuki on siis myös yksi keskeisistä tavoista pitää inflaatio aisoissa. 
Itse toivoisin, että koko tukijärjestelmästä luovuttaisiin. Toivoisin, että jokainen viljelijä saisi markkinahinnan tuottamastaan elintarvikkeesta. Se olisi valtava myllerrys tämän maan ja maailman ruokakauppaan. Ei nimittäin ole ihan pelkästään suomalainen ilmiö tämä maataloustuki. Eikä eurooppalainen. Sitä maksetaan ihan joka puolella maailmaa. Suomessa ainakin nykymallisesta tuotannostaan joutuisi luopumaan enemmän tai vähemmän jokainen maajussi. Ei ruuantuotanto täältä silti loppuisi. Tottakai tilalle tulisi jotain muuta. Mutta nykysysteemi loppuisi heti.

Ja sitten siitä Nallesta ja Herlinin sedästä: Minun mielestäni ei ole mahdollista sellainen tilanne, että heille jätettäisiin tuet maksamatta. Jos kerran tuki on korvausta siitä, että tuottaa suomalaista ruokaa suomalaisille hintaan joka ei ole kannattavaa, niin kyllä edellämainitut sedät ovat tukensa ansainneet. Enkä sitäpaitsi ymmärrä, mihin se raja sitten vedetään? Jos tienaat yli x-määrän euroja vuodessa, et saa enää tukea? 
Olisiko Ilkalla ja Björnillä mahdollisuus olla ottamatta vastaan heille kuuluvia tukia? Varmasti.
Olisiko heillä varaa olla ilman noita tukia? Varmasti. 
Olisiko heillä mielenkiintoa lyödä joka vuosi satoja tuhansia euroja kiinni kannattamattomaan liiketoimintaan ja tuottaa suomalaisille kohtuuhintaista ruokaa? Enpä usko.



tiistai 4. helmikuuta 2014

Erään entisen sikafarmarin tarina

Tämän tarinan kirjoittelin joskus vuonna 2011, kun alkoi olla selvää se, mihin suuntaan minun ammatinvalintani vie: päin sanonkomämitä. Samoihin aikoihin oli salakuvauskohut pahimmillaan ja koko ala oli kriisissä, josta se ei vieläkään ole kunnolla toipunut. 
Minä olen onnellinen mies siinä suhteessa, että pääsin tuosta sikahommasta pois, eikä mennyt ihan koko paketti nurin vaikka läheltä liippasi. Vieläkään ei oikein kunnolla voi huokaista helpotuksesta.
Jossain takaraivossa on kuitenkin alkanut kyteä ajatus pienestä sikalasta, jossa olisi aikaa välillä paapoa possuja ja tehdä kaikki asiat ihan niinkuin ne kuuluu tehdä. Näillä lihan hinnoilla jää kyllä tekemättä.


Erään sikafarmarin tarina 

Vuonna -78 olin kolmevuotias ja isä rakensi sikalaa. Seuraavana kesänä oli maalaustalkoot ja tulin niistä kotiin yltä päältä punaisessa maalissa. Pitihän sitä olla mukana hommissa.
Muistan noilta ajoilta vain välähdyksiä. Ensimmäinen emakko porsi ja teki neljä kuollutta porsasta – ja siinä kaikki. Isä totesi, että tulevaisuudessa ei voi mennä ainakaan huonommin. Parhaiten muistan hirmuisen innostuksen koko perheessä ja työnteon mukavuuden.

Minä halusin aina koiraa. Sisko ja äitikin halusivat, mutta isä ei suostunut. Kai se vähän pelkäsi niitä. Koiranhoivaamisen haluani tyydyttääkseni hoivasin sitten possuja. Kannoin niille salaa lisää rehua ja sain hirmuiset haukut, kun vastaporsinut emakko sai liiasta rehusta utaretulehduksen. Kuivailin ja lämmitin vastasyntyneitä porsaita, katsoin että ne pääsevät imemään ternimaitoa ja löytävät vatsa täynnä tiensä lämpölampun alle nukkumaan. Neljävuotiaana olen ilmoittanut, että minä hoidan isona possuja.
Viisivuotiaana pääsin katsomaan joulupossun teurastusta. Se hätkähdytti, mutta silloin ymmärsin mistä liha tulee. Ei sitä ollut edes kovin vaikeaa käsittää, miksi näin tehdään. Paljon vaikeampaa oli ymmärtää, miksi emo porsimisen jälkeen tappoi kaikki omat porsaansa. En ymmärrä sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtuu aina silloin tällöin. Samoin tapahtuu sitä, että porsaat syntyvät kuolleina.
Meidän emakot porsivat aluksi ilman häkkejä. Oli vain laudasta tehty iso karsina ja olkia. Pikkupossuille oli nurkassa lämpölamppu ja sen suojana putkikehikko. Ei mennyt kauaakaan kun emo, joka oli tehnyt illalla kolmetoista nättiä pikkupossua, oli yöllä kääntänyt kylkeä ja tallonut ruhonsa alle yksitoista jälkeläistään. Seuraavana päivänä meille tilattiin ”kääntymisen estävät” porsitushäkit. Eivät ne poista kokonaan tuota tallomista, mutta vähentävät sitä paljon.
Olin varmaankin kolmentoista, kun olin kotimiehenä iltapäivän. Isä ja äiti olivat aamulla tehneet hommat sikalassa ja minun piti vain ruokkia eläimet illansuussa ja jakaa hiukan uutta kuiviketta. Yksi 20-kiloinen porsas yritti hypätä karsinastaan ulos ja epäonnistuneen loikan jälkeen mätkähti maahan kinkulleen istumaan eikä enää noussut seisomaan. En tiedä mitä sille kävi, mutta se kiljui tuskissaan ja tiesin heti, mitä oli tehtävä. Hain ison, painavan vasaran ja lähestyin loukkaantunutta porsasta. Ainakin tunnin verran keräsin luontoani ja katselin sitä possua. Lopulta kyyneleet silmissä lopetin sen kärsimykset. Sinä yönä ei uni tullut silmään. Tiesin kyllä, että se oli ainut oikea tapa toimia, mutta olin silti tappanut elävän olennon.

Tänään olen kolmekymmentäkuusi vuotta vanha ja minulla on kaksi koiraa. Lapseni ovat juuri nähneet viisivuotiaina ensimmäisen joulupossun teurastuksen. He hätkähtivät ja kyselivät tapahtuneesta pari päivää. Asiasta puhuttiin, eikä se vaivaa heitä enää. Yhtenä päivänä he sattuivat näkemään, kun emakko oli porsimisen jälkeen tappanut porsaansa ja sitä he eivät vieläkään ymmärrä.
Olen unelma-ammatissani. Saan edelleenkin hoivata ja huolehtia. Kohtaan työssäni syntymää ja kuolemaa, sairastumisia ja parantumisia.
Minulla on silti paha olo. Tuotantoa pitäisi laajentaa ja tehostaa, kuluja pitäisi karsia ja tuloja saada lisää. Laskunippu kasvaa kasvamistaan ja velkaannun koko ajan vaikka käyn myös tilan ulkopuolella töissä.  Minulla on ikävä niitä lautakarsinoita ja itäsaksalaisia lämpölamppuja. Possujen kanssa oli mukava touhuta. Nykyään ne kyllä tuppaavat olemaan terveempiä ja kasvavat sekä pysyvät elossa paremmin.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Elintarvikeomavaraisuuden pudottaminen.

Veli pensasneuvostoliittolainen sulki rajansa Euroopan Unionissa tuotetulta sianlihalta, koska Latviasta oli löytynyt afrikkalaiseen sikaruttoon kuolleita villisikoja. Toki heillä oli tähän oikeus. Kauppasopimuksessa lukee, että EU:n alueella ei ole kyseistä tautia. Ja nyt on. 
Minua kirpaisee lähinnä se, mistä tämä sikoja tappava, herkästi leviävä tauti on Latviaan kulkeutunut: Venäjältä. Naapurissa ko. tauti rehottaa täysin hallitsemattomana. Viimeisen parin vuoden aikana löydöksiä on tehty Venäjän läntisissä osissa kymmeniä. On äärettömän epäreilua, että kun se viimein painaa itsensä rajan yli länteen, taudin lähde lyö rajansa kiinni tuontilihalta.
No, venäläisiltä tämä ei ole mitään varsinaisesti uutta. Me täällä Suomessa olemme joutuneet tottumaan siihen, että itäraja on kiinni milloin miltäkin tuotteelta ja mistäkin syystä. Todella rankkaa on se, että maantieteen vuoksi meille se ehdottomasti paras kauppasuunta olisi itä. Jos siellä vain olisi luotettava kauppakumppani. 
Tämän kirjoitukseni tarkoitus ei kuitenkaan ole lähteä analysoimaan venäläistä tapaa tehdä politiikkaa. Olen jo vuosia sitten todennut, että sitä on ihan turha edes yrittää ymmärtää. Tämä tuore uutinen vain sai mietintämyssyni ylikuumenemaan yleisemminkin elintarvikkeiden maailmankaupan ympärillä.

Suomessa on ainakin toistaiseksi vallalla linja, jonka mukaan kaikki tarvittava ruoka on pystyttävä tuottamaan itse. Käytännössä tämä tarkoittaa, että me pyrimme pieneen ylituotantoon ja yli jäävä osa myydään ulkomaille samoin, kuin tuonnin vuoksi yli jäävä osa. On kansakunnan oma päätös, jatketaanko näin vai ei. Ruotsissa on päätetty olla jatkamatta. Siellä monissa keskeisissä elintarvikkeissa omavaraisuusaste on vain noin 75% luokkaa ja loppu ihan kiltisti tuodaan muualta. 
Tässä päätöksessä on turvallisuuspolitiikka laitettu hieman sivuun ja menty kauppapolitiikan ehdoilla. Näin maanviljelijä-näkökulmasta päätös on aika hieno. Ne tuottajat, jotka ovat jäljellä saavat sianlihastaan, kananmunistaan ja viljastaan paljon parempaa hintaa kuin suomalaiset virkaveljensä. Ruotsissa bulkki tuodaan ulkoa ja kotimainen tuotanto on sitä laadukasta "parempaa" tuotantoa josta joutuu maksamaan myös kovemman hinnan. Suomessa liha joutuu kilpailemaan suoraan ulkomaisen bulkkituonnin kanssa. Kauppaketjuja ei kiinnosta yhtään, mistä tavara tulee, kunhan se on halpaa. 

Olisiko tässä järkeä myös Suomessa? Pitäisikö meidän tyytyä alhaisempaan ruokaomavaraisuuteen ja ihan kiltisti tuoda ulkoa halpa bulkki? Onhan siinä sekin, että jos näinä yltäkylläisyyden aikoina omavaraisuus on 75%, se kriisin aikana hieman vyötä kiristämällä onkin taas täysi sata, eikä kukaan näe vielä edes nälkää.

Melko kylmä fakta on, ettei suomalaisen kannata yrittääkäydä hintakilpailua brasilialaisen kanssa mistään, minkä tuottamiseen tarvitaan paljon valkuaisrehua. Tuore maito meidän on saatava läheltä. Samoin salmonellavapaat kananmunat. Kaikki kuivatuotteet ja pakasteet voidaan tuoda vaikka maapallon toiselta puolen. Siinä on sitten pirkkarainbow-kansalle kummastelemista. Nuo kaksi merkkiä muuten ovat pahinta, mitä suomalaiselle elintarviketuotannolla voisi ikinä sattua, mutta siitä toisella kerralla.