tiistai 11. maaliskuuta 2014

Tuotantoeläinten kärsimyksestä.

Suurin osa suomalaisista syö lihaa ja kananmunia, sekä juo maitoa. Joukossamme on myös osasta, tai kaikista näistä pidättäytyviä henkilöitä. Sitten on niitä, joiden liharavinto muodostuu esimerkiksi vain riistasta. Kuitenkin suurin osa meistä syö juuri näitä eläinperäisiä elintarvikkeita, jotka ovat lähtöisin maataloudesta ja niistä suurin osa suomalaisilta maatiloilta. 
Kotieläintuotanto herättää paljon tunteita. Ihmiset kyseenalaistavat jatkuvasti ruokansa alkuperän. Maataloudesta ja luonnosta irtautuneen modernin kuluttajan on vaikeaa ajatella söpöä pikku possua ja myöntää itselleen, että sen pitää kuolla, jotta kesällä voisi grillissä tiristä kyljyksiä. Ihmiset haluavat varmistua, että se possu on edes viettänyt hyvän elämän ennen lautaselle päätymistään. 
Eveliina Lundqvist on kirjoittanut juuri julkaistun kirjan "Salainen päiväkirja eläintiloilta", jossa julkisuudessa käydyn keskustelun mukaan (itse en siis vielä ole ko. teosta lukenut) luodaan varsin synkkää kuvaa suomalaisesta kotieläintaloudesta. Lundqvist on opiskelemassa eläintenhoitajaksi ja opintojensa puitteissa vieraillut useilla maatiloilla tutustumassa ja harjoittelemassa. Kirjan myyntipuheissa kerrotaan "soluttautumisesta suomalaisille kotieläintiloille". Tästä uutisoinnista ja keskustelusta inspiroituneena ajattelin lähteä kirjoittelemaan omia ajatuksiani tähän blogiin.
Minulla on pitkä kokemus suomalaisesta kotieläintaloudesta. Olen sikatilan poika, toiminut maatalouslomittajana, ollut töissä nykyaikaisissa suursikaloissa työnjohtajana, työskennellyt kanaloissa ja jonkin verran pyörinyt myös hevostalleilla. Nykyään olen kanalayrittäjä. Voin siis melko hyvällä omallatunnolla kertoilla omista kokemuksistani "maatilojen kiertolaisena". Lundqvist on kiertänyt 20 tilaa, minä tiloja 20 vuotta. 
Sanon nyt ihan suoraan, että jos "Salainen päiväkirja eläintiloilta" -teoksen sisältö on yhtään sellainen, kuin uskon sen olevan (edelleen nidettä itse lukematta), niin Lundqvist on kyllä ihan oikeassa. 
Ja samaan aikaan ihan väärässä.
Suomalaiset maatilat ovat kaikki täynnä erilaisia ihmisiä. Jokainen maatila on yritys ja työpaikka, jokainen työntekijä on erilainen ja jokaisen ihmisen omat käsitykset eläimistä ja niiden "paikasta" ovat keskenään erilaiset. Niinpä ei mielestäni yksinkertaisesti voida sanoa, että "eläintuotanto perustuu väkivaltaan". Tai jos sanotaan, pitää melko tarkkaankin kertoa miksi on tullut siihen johtopäätelmään. On nimittäin valtavan helppo lukea tuo lause muodossa "suomalainen maanviljelijä tekee eläimille väkivaltaa" ja se on kyllä aivan hirmuisen karkea yleistys ja lähes solvaus. Uskoisin, että tuo lause kuvaa enemmänkin sanojansa mielipidettä kotieläinten pidosta yleensäkin. Siis ajatuksesta, että ihminen kasvattaa eläintä syötäväksi, eikä tavasta jolla niitä yksittäisillä tiloilla pidetään.
Tunnen paljon ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa tuotantoeläintensä hyvinvoinnin eteen. He tekevät sen koska siitä on kiinni koko elanto, mutta myös siksi, että varauksetta pitävät eläimistään. Nämäkään ihmiset eivät kuitenkaan usein vapaaehtoisesti päästä ulkopuolisia katsomaan karjasuojiaan. He nimittäin pelkäävät. Heitä kauhistuttaa ajatus, että heidän tavastaan kohdella eläimiä löydetään vikaa. Että alaa tuntematon ihminen näkee navetan tai sikalan aivan toisin silmin, kuin viljelijä itse. Usein näkeekin, eikä se ole aina huono asia.
Tässä tulee nimenomaan se ristiriita: Kyllä ne maajussit ihan oikeasti yrittävät pitää niistä eläimistään huolta, mutta ihmiselle jonka eläintenpitonäkemys perustuu lemmikkikoiraan, meno näyttää välillä aika hurjalta. Tietysti tuottajiinkin mahtuu välinpitämättömiä yksilöitä, mutta niin mahtuu koiranomistajiinkin. Lisäks tuottaja joutuu tekemään ratkaisuja, joita koiranomistaja ei joudu: taloudellisista syistä jokainen neliö on oltava hyötykäytössä ja rehut ja laitteet pitää valita panos/tuotto -laskelman perusteella. Ei siis välttämättä aina eläimelle parasta mahdollista, vaan parhaan mahdollisen yhteisen nimittäjän mukaan. Ulkopuolisten silmien käytössä voisi kuitenkin olla se ratkaisukin: Hyvän keskusteluyhteyden luominen siitä, mitä kuluttaja odottaa ja toisaalta mitä hän on siitä valmis maksamaan. 
Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että liiketalous on asia joka on määrittänyt nykyisenlaisen kotieläintalouden synnyn? Tuotannon pitää koko ajan tehostua jotta liiketalouden lait toteutuvat. Yksikkökokojen pitää kasvaa ja tehokkuuden nousta. Tähän yhtälöön elävä eläin valitettavasti sopii valtavan huonosti. Ihan kuin ihmisilläkin, eläimillä tulee stressinsietokyky vastaan. Kyllä lehmä saadaan lypsämään yli 12 000 litraa maitoa vuodessa ja emakko porsimaan 20 porsasta kerralla, muttei se enää silloin vain voi hyvin. Niinkuin ei voi ihminen, joka musertuu työtaakkansa allekaan. Mutta: ilman noita tuotoksia ei kotieläinten pito ole enää millään lailla kannattavaa.
Nykyaikaisessa suursikalassakin ihan oikeasti, hyvät ihimiset, tehdään töitä eläinten kanssa. Siellä ruokitaan eläimiä, avustetaan syntymiä, huolehditaan terveydestä, lääkitään sairaita, siirrellään eläimiä, pestään eläimiä ja joskus kun on aikaa (mielestäni valitettavan harvoin) myös rapsutellaan niitä. Ei sinne mennä aamulla sillä mielellä, että taas pääsee vähän tekemään väkivaltaa. Sinne mennään pitämään eläimistä mahdollisimman hyvää huolta. 
Olen ollut lukuisia kertoja itse tilanteessa, jossa yksi yksittäinen 250-kiloinen emakko ei vain suostu menemään sinne, minne sen pitää mennä. Syitä voi olla useita:  Väärä valaistus, pelottava varjo jossain, kulkusuunnasta tuleva ääni, haju, tai veto, liukas lattia tai mitä vain muuta kulkureitin olosuhteisiin liittyvää. Usein kysymys voi olla myös tutun lauman hajoamisesta tai tutun karsinan jäämisestä taakse. On myös mahdollista, että vaikka tällä kertaa kaikki on kunnossa, tällä reitillä on joskus aikaisemmin ollut vaikka liukasta. 
No, jos kaikki mahdollinen on otettu huomioon, eikä emakko suostu edes muun lauman keskellä kulkemaan haluttuun paikkaan, niin mitä sitten tehdään? Ensimmäinen ohje ihmiselle on: Mene kahville. Jätä se sika siihen käytävälle ja mene tauolle. Kun tulet takaisin, te olette molemmat miettineet tilannetta hetken, eikä epätoivo välttämättä enää määrää kummankaan päätöksentekoa. Joskus harvoin on pakko käyttää voimaa. Ottaa eläimestä kiinni siitä, mistä saa ja vääntää ja töniä ja riuhtoa, mutta hakkaamalla se sika ei liiku ikinä, se on varma. Pieni kosketus vaikka harjanvarrella kinkuille auttaa usein epäröivää eläintä ottamaan sen ensimmäisen askeleen jonka jälkeen kaikki on helpompaa, mutta lyömällä mikään ei etene.
Ja se sähköpiiska. Se ei ole eläintensiirtoväline. Se on turvallisuusväline. Siinä vaiheessa, kun eläimen massa on uhkaamassa hoitajan tai eläimen itsensä terveyttä, sähköpiiskan käyttö tilanteen kulun muuttamiseen on järkevää. Pienellä sähköiskulla saa usein pysäytettyä panikoivan tai agressiivisen emakon ja siten estettyä sitä katkaisemasta omaa tai hoitajan selkää tai jalkaa. Muussa tapauksessa sitä käytetään väärin. (ja käytetäänkin, tiedän)
Asia, jossa Lundqvist on oikeassa: Hän on perehtynyt tuotantoeläinten käyttäytymiseen, josta osoituksena on muunmuassa hänen varsin mielenkiintoinen Pro gradu -työnsä kanojen lajityypillisestä käyttäytymisestä  ( http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/bio/bioja/pg/lundqvist/mitensuo.pdf ). Eveliina Lundqvist on myös pyrkinyt ajatustensa tueksi näkemään ja kokemaan suomalaista maataloutta. Hän onkin nähnyt sitä jonkun verran ja mikä arvokkainta, hän on nähnyt ja kokenut sitä sisältä päin ja eläintensuojelijan silmin. Hänen kokemuksensa eivät varmasti ole vääriä. Hän itse on kokenut nämä asiat niin, kuin hän kirjoittaa. Toivottavasti tästä heräisi keskustelu. Oikea ja toisia keskustelijoita arvostava. Kaikkien osapuolien näkemystä kunnioittava. Ja sellainen, ettei maajussin tarvitse koko ajan pelätä, että hänet leimataan hirviöksi.
Omana kommenttinani keskusteluun sanoisin, että mielestäni koko tuotantoeläinala on unohtanut yhden asian. Se kyllä muistaa koko ajan sanoa itselleen, että eläinten on oltava terveitä, mutta se ei ymmärrä että eläinten hyvinvointiin liittyy muutakin kuin se, ettei eläin ole sairas. Siihen liittyy isona asiana, että eläin pääsee toteuttamaan lajityypillistä käytöstään. ( miten minulle tulee jotenkin mieleen keskustelut vanhustenhoidosta?)
Jos tämä asia sisäistettäisiin, asiat olisivat kaikilla paremmin. Niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Toteuttaminen voi olla hankalaa ja kallista, mutta mielestäni ehdottomasti tavoittelemisen arvoista. Toivottavasti myös se maidon, lihan ja kananmunan ostaja on kanssani samaa mieltä. Kukkaro nimittäin kevenisi kaupassa aika paljon hanakammin, jos muutokset saataisiin läpi.




lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa ja muita ajatuksia lähiruuasta.

Tänään alkaa  "Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa" -kampanja, jota on markkinoitu sosiaalisessa mediassa (https://www.facebook.com/events/1457663044454150/). Mielestäni ajatus on hieno: Osallistujat ainakin kahden viikon ajan todellakin miettivät, mitä suuhunsa laittavat. Jos tällainen tempaus ottaisi kunnolla tuulta, olisi se valtava piikki myynnissä suomalaiselle elintarviketeollisuudelle. Isoille, mutta toivottavasti myös niille pienemmille "lähiruokatehtaille".
MTK:n ja suomalaisen elintarviketeollisuuden näkemys on, että kaikki Suomessa tuotettu ruoka on lähiruokaa. Tässäkin on mielestäni melkoisesti totuutta. Toki pienin varauksin. Lähiruoka on nimittäin markkinointiväite, jolle ei ole määritelty minkäänlaisia ohjeita tai rajoja. Ruuan alkuperämaan käsite on hämärtynyt, joiltain alueilta maassamme on paljon lyhyempi matka ostaa vaikka ruotsalaisen, virolaisen tai venäläisen tuottajan ruokaa, kuin suomalaisen ison tehtaan. 
Toissa viikolla Ilta Sanomat julkaisi Hans Välimäen haastattelun( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288656876577.html ), jossa tämä kertoi ärsyytyneensä lähiruokajeesustelusta ja siihen liittyvästä "anekaupasta". Jos ymmärsin oikein, Välimäen pointti oli ruuan laatu ja maku. Lähiruoka -status ei tee automaattisesti ruuasta hyvää, eikä ulkomaisuus pahaa. Minusta ihmisellä pitää olla oikeus ostaa argentiinalaista nautaa, jos se on sitä, mitä hän haluaa ostaa. Argentiinalaiset ovat osanneet mielikuvamarkkinoinnin niin hienosti, että aika moni haluaa. Suomalaisessa naudassa kuluttaja ei ole maistavinaan "pampan auringossa paahtunutta ruohoa".
Suomalaisille tuottajille tämä mielikuvien luonti tuntuu joskus olevan melko vaikeaa. Täällä koko ruoka-ala, varsinkin kotieläintuotanto, kamppailee mielikuvatasollakin oman olemassaolonsa puolesta. Pinnan alla on koko ajan aistittavissa pieni epäluottamuksen vire. Valio on hoitanut omat leiviskänsä maitopuolella melko hyvin  ja nyt Atria tekee mainoskampanjallaan samaa lihapuolella. Johtunee koko ketjun avoimuuden puutteesta, että kansa tuntuu uskovan melko helposti kaiken negatiivisen, mitä sille kerrotaan. Positiivisen viestin uskominen onkin sitten vaikeampaa. Luottamuksen voi menettää vain kerran, sanotaan.
Kaupan rooli näissä asioissa on myös suuri. Jos kauppa ei nosta kotimaista tuotantoa jalustalle, vaan pyrkii ainoastaan halpaan ostohintaan, miten kuluttaja sitten voisi niin tehdä? Jos suomalainen liha on sitä kaikkein halvinta bulkkilihaa, niin miten sitä voisikaan arvostaa? Tai kun nyt myydään kuulemma kaupoissa kananmunia alle euron kilo: Tuottaakseen kilon kananmunia, kana syö 2,5kg rehua. Tuo määrä kananruokaa maksaa tuottajalle 70 senttiä ja muut kulut päälle. Tietysti tuo hinta on tarjoushinta ja sekä kauppa, että munanpakkaaja myyvät erän tappiolla kukin omista syistään. Kuitenkin on aika lailla ilmeistä, ettei siinä paljon laatua ja tuotannon eettisyyttä katsota, kun tarjousmunat ruhjotaan väkisin pakettiin.
Mieleeni tuli tässä kirjoittaessa keskustelu vuosien takaa: eräs iso marjanviljelijä piti minulle palopuheen Lidlin pahuudesta. Hänen näkökantansa oli, että on väärin tarjota suomalaiselle kuluttajalle ulkomaista ruokaa. Lidl ostaa marjansa ja hillonsa sieltä, mistä ne halvimmalla saa. Ja tietysti kaiken muunkin. Hän kysyi minulta, silloiselta sianlihantuottajalta, miltä minusta tuntuisi jos hänkin ostaisi tanskalaisen joulukinkun suomalaisen sijaan. Vastasin, että jos hänestä siltä tuntuu, hänen pitää niin tehdä eikä minulla saa edes olla siihen mitään sanottavaa. Kauppa syntyy, kun hinta ja laatu suhteessa asiakkaan maksukykyyn on sopiva. Jos minä en pysty tuottamaan sellaista lihaa, kuin asiakas haluaa sellaiseen hintaan, kuin hän siitä on valmis maksamaan, minun oikeutukseni tuottaa sitä lihaa lakkaa olemasta. Niinhän se sitten lakkasikin. Silti seison edelleen joka sanan takana. Eikä muuten ole Lidl ainoa joka ostaa sieltä, mistä halvimmalla saa. Ostan yhä marjani ja vihannekseni kotimaisena, mutta joskus myös Lidlin hilloja vaihtelun vuoksi.
Itse aion ihan seikkailumielellä yrittää ostaa vain suomalaista ruokaa seuraavat kaksi viikkoa. Lähdettekö mukaan?