sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Meidän pitää katsoa peiliin, ei tuijottaa Italiaan ja Portugaliin.

Nyt olen vihainen. 

Olen kiukusta kiehuva Suomelle ja suomalaisille. Tulin nimittäin juuri opintomatkalta Italiasta. Matkan aikana olin lähinnä hämmentynyt, nyt parin päivän kotiolon jälkeen olen kiukkuinen kuin ampiainen.

Kuusitoista vuotta sitten olin Pohjois-Italiassa hanttihommissa hevostallilla ja näin maan silloisen tilan. Joka paikassa oli laumoittain työtä hakevia tai kerjääviä Albaaneja, roskaa ja sontaa oli kaikki paikat täynnä, kyläyhteisön suurimpia sankareita olivat ne, jotka olivat onnistuneet huijaamaan valtiolta eniten rahaa tai kiertäneet eniten veroja.
Nyt kaikki on Italiassa toisin. Nurkat hohtavat puhtautta, joka paikassa näkee ympäristöä siivoavia ja kunnostavia ihmisiä, tiet ja infrastruktuuri on kunnossa, roskaa ei näe missään ja harvat kerjäläisetkin ovat ihan paikallista väestöä. Maassa on lama ja työntekemisen verotus rakkaan kotimaamme jälkeen Euroopan kärkitasoa, mutta kaikki tekevät JOTAIN! Kun vähän kiertää Italiaa ei voi olla haistamatta ympärillä olevaa yritteliäisyyden ilmapiiriä! Nykyään italialaiset pitävät hylkiöinä ihmisiä, jotka kiertävät veroja. He ovat ymmärtäneet, että jos joku luistaa, muut maksavat enemmän.
Totta kai ja tietysti maassa on olemassa sitä kuuluisaa etelän tehottomuutta. Välillä vastaan tulee pieni lava-auto, jonka kyydissä on kaksi miestä ja yksi neljäkertaanelonen puuparru. Olisihan sitä voinut jotain muutakin kerätä mukaan. Tai eikö nyt yksi kaveri edes olisi riittänyt sitä parrua kuskaamaan. Mutta kääntäen: Se yksi puuparru löytää taatusti paikalleen sen päivän kuluessa. Suomessa se jäisi varastoon pölyttymään, kun ei yhden puun takia kannata lähteä edes liikkeelle. 
Terveydenhuolto on Italiassa järjestetty fiksusti. Kaikille on osoitettu omalääkäri, eikä niitä ole edes kovin vähän. Yhtä lääkäriä kohden on noin 1500 asukasta. Erikoislääkäreille on kuulemma vähän pitkät jonot, mutta hoito on asiantuntevaa, laitteet kunnossa ja hoito edullista. Erikoislääkärikäynnin omavastuuosuus on vain joitain kymppejä. Sairaalahoito on ilmaista.
Maa taistelee tosissaan korruptiota ja mafiaa vastaan ja onnistuukin siinä upeasti. Mafialta takavarikoidaan omaisuutta jatkuvasti ja sitä jaetaan yhteisen hyödyn käyttöön. Italiaan on perustettu muunmuassa järjestö, joka hallinnoi mafialta takavarikoitua maatalousmaata ympäri Italiaa ja työllistää niiden hoidossa nuoria ja syrjäytyneitä. Järjestöllä on myös oma tuotemerkki, jolla myydään supermarketeissa heidän tuottamaansa pastaa ja muita elintarvikkeita.
Mutta se yritteliäisyys! Se on upeaa! Pikkufirmoja, putiikkeja, metallipajoja, kahviloita, maatilamyymälöitä ja ravintoloita, lista on loputon. Ei ole Pirellit ja Fiatit mitään Italian kansantaloudelle verrattuna pienyritysten tuotantopanokseen! Ja miten se onkaan tehty? Tekemällä yrittäminen helpoksi, tietysti! Oman lempilajini maatalouden ymmärrän parhaiten ja siitä tulee siis esimerkkinikin: Italian maataloudella on täsmälleen samat säännöt, kuin meikäläisellä. Siis ne, jotka on saneltu Brysselistä. Ja sääntöjä noudatetaan hyvin. Ja noudattamista valvotaan hyvin. Kaikessa on kuitenkin mahdollisuus järjenkäyttöön. Kun tuotantosi ja kirjanpitosi on kunnossa, ei tarkastaja puutu jokaiseen pieneen neliömetrin heittoon pinta-alassa, kuten meillä. Jos heittoa on paljon, asiat korjataan ja tuottajalle tulee mahdollisesti jopa sanktioita. Meillä taasen neliömetri liikaa jossakin ilmoituksessa on helposti viisi prosenttia pois koko vuosiansiosta. Elintarviketuotannon valvonta on järkevää. Paikat tulee olla siistit ja omavalvonta kunnossa, mutta ihan tasan taatusti mitään mielivaltaa ja pilkunhalkomista ei tapahdu kun katsotaan vaikkapa myyntitipisteen pohjapiirrustusta ja henkilökunnan sosiaalitiloja. Maanviljelijät ja maaseudun pienyrittäjät ovat ylpeitä ja luottavaisia omasta tekemisestään ja katsovat levollisina tulevaisuuteen luotsatessaan firmojaan. Pieniä tuottajia kaatuu ja syntyy, isoja kaatuu ja pienet kasvavat isoiksi. Niin sen kuuluukin mennä!

Ja nyt pääsen siihen, miksi oikeasti olen niin pirun kiukkuinen: Meillä on täällä se persukepulainen sakki, joka syyttää kaikesta pahasta EU:ta ja ulkomaalaisia. Ja sitten meillä on täällä se demariporukka, joka elää jossain puolisosialistisen hyvinvointivaltion unelmassa. Meillä on myöskin ympäristöstään ja luonnosta täysin vieraantunut viherpiipertäjäporukka, joka ei ymmärrä, että jollei puita kaadeta ja ruohoja niitetä, kaikki on pian yhtä pusikkoa. Sitten meillä on fantastinen kokoomusporukka, joka luulee olevansa niin pirun kovaa johtajaa, vaikka todellisuudessa on vain firmojen juoksupoikia. 
Ja sitten meillä on virkamiehistö. Se, joka ei uskalla tehdä ainoatakaan päätöstä. Joka ei uskalla käyttää järkeään missään. Joka mittaa pikkufirman sosiaalitilasta neliömetrin puolikkaankin ja panee firman kiinni, jos korjaamolta ei löydy tupakointikiellosta kertovaa merkkiä. Se työsuojelutarkastajien ryhmä, joka uhkailee sanktioilla firmaa, jolla ei ole työaikoja ja kellokortteja vaikka koko henkilöstö on niitä vastaan. 
Sitten meillä on se tavallinen duunari joka valittaa, valittaa ja valittaa. Joka on ylpeä omasta työpanoksestaan ja usein turhaan. Joka on niin muutosvastainen, että koko maan kehitys loppuu. Se, jonka mielestä yrittäjä on ikuinen riistäjä jolle ei kuulu yhtään enempää firman tuloksesta kuin työntekijällekään. 
Herää Suomi! 
Tämä touhu on mennyt jo liian pitkälle! Ei sillä ole väliä, montako kuntaa meillä on! Jos meillä on liikaa kaupunginjohtajia, niin tehdään ne tarpeettomiksi! Jos meillä on liikaa perusturvajohtajia, niin tehdään nekin tarpeettomiksi! Me voimme tehdä vaikka mitä, jos haluamme. Miksi yhdistää kuntia, jos ne kerran ovat ihmisille niin rakkaita. Kevennetään kuntien rakennetta ja vastuuta, niin päästään samaan lopputulokseen. Ja virkamiehistö: Antakaa herranjumala ihmisten yrittää! Ei se ole siitä puuttuvasta käsienpesualtaasta kiinni, onko työpaikka hyvä, viihtyisä ja turvallinen. Eikä se virka ole siitä kiinni, jos joskus ihan pikkuisen antaisi järjellekin tilaa.
Suomen kansa on fiksua, koulutettua ja moraaliltaan korkeaa. Me haluamme tehdä työtä ja yrittää. Suomalainen duunari on hyvä duunari! Suomalainen yrittäjä on hyvä yrittäjä! Suomalainen maanviljelijä on hyvä hommassaan myös! Olkaamme ylpeitä itsestämme ja toisistamme, ottakaamme avosylin vastaan jokainen, joka haluaa tänne maailman laidalle kylmään ja pimeään tulla, tehkäämme työtä ja nauttikaamme elämästämme!
Olen vieläkin niin kiihtynyt tästä asiasta, että ajatus pomppii. Olen pahoillani. Vielä pikku juttuja Italiasta: Kyllä sielläkin on ne, jotka syyttävät EU:ta kaikesta. Ne, jotka äänestävät Peppe Grillon kaltaisia pellejä parlamenttiin. Siellä on myös maahanmuuttovastaisia voimia. Italiassa kuitenkin on selvästi oivallettu jotain: Jos ravintoloitsijat myyvät kassan ohi, on tehokkaampaa laittaa tarkastaja ravintolan oven ulkopuolelle ja kysyä ulostulijoilta kuittia. Jos kuittia ei ole, saa sakon asiakas. Ei muuten jätä toista kertaa kuittia pyytämättä. Kuitenkin se sama asiakas saa tuoda sieltä ravintolasta mukanaan viinipullon, kun sattui löytymään hyvä vuosikerta. Oivallus siis on luottaa ihmiseen. Ja antaa ihmisen nauttia elämästään. 
Italia ei taatusti ole ongelmaton maa. Mutta mikä maa sitten on? Sen vain sanon, että Soinin on aivan turha osoitella sormella Italiaa, Portugalia tai Irlantia meidän ongelmistamme. Niissä kaikissa tekevät hartiavoimin työtä niin poliitikot, kuin duunaritkin asioiden parantamiseksi. Kreikasta en sano mitään, kun en maan asioita tunne. 
Suomi on vastuussa omasta tulevaisuudestaan. Suomi ja suomalaiset. Pitääkö täällä ihan oikeasti kaiken loppua, ennenkuin mikään uusi voi alkaa? Eikö olisi fiksua vähän jokaisen luopua siitä omasta taistelupoterostaan ja hypätä yhdessä rakentamaan uutta?
Ei italialaiset mokaa meidän hommiamme, itse me sen teemme jos niikseen on.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Saako eläimelle syöttää eläintä?

Minua askarruttaa aika-ajoin kysymys: 

Pitäisikö meidän syöttää tuotantoeläimille lihaa? Miltä kuulostaa se, että sialle tarjotaan syötäväksi vaikkapa naudanlihaa? Tai kanalle kalaa tai matoja?

Minussa ainakin herää heti ajatus "siinä on jotain väärää". Mutta miksi, sitä en osaa sanoa.

Kana ja sika kuuluvat yksimahaisiin sekaravinnon käyttäjiin. Se tarkoittaa, että jos luonnonvarainen sika löytää kuolleen eläimen, se syö sen hyvällä halulla. Seuraavana päivänä se on yhtä tyytyväinen löytäessään vaikkapa perunapellon ja täyttäessään vatsansa sieltä. Sekä perunoilla, että tietysti vaikka madoilla, jos niitä sattuu löytymään.Kana taasen metsässä vapaana ollessaan on aivan yhtä iloinen kasvin siemenestä, mehevästä madosta ja ruohonlehdestä. Lehmät ja lampaat puolestaan ovat selkeästi kasvissyöjiä, joten niille ei eläinperäinen ruoka maistu.
Olisiko siis todellista lajinmukaista ruokavaliota tukeaksemme syytä lisätä yksimahaisten rehuun vaikkapa lihaluujauhoa? Pitäisikö kanoille tarjota matoja, joiden kasvattaminen kananrehuksi olisi paitsi helppoa, myös taloudellisesti ja ekologisesti varsin kannattavaa? 
Eläinperäisten rehujen tarjoaminen tuotantoeläimille on tällä hetkellä kiellettyä poislukien kalajauho. Syynä siihen on taannoinen hullunlehmäntauti-epidemia. Minun yksinkertainen näkemykseni tuon epidemian syystä on ihmisen ahneus: Kun tarjolla on suuria määriä hyvin edullista rehua, rehutehtailijan, ja miksei yksittäisen farmarinkin, on vaikea vastustaa kiusausta. Niinpä Britanniassa lampaille syötettiin rehuseosta, jossa oli mukana kuivattua ja jauhettua lammasta. Tällaisen pakotetun kannibalismin seurauksena yleistyi lampailla Creutzfeldt-Jakobin tauti. Lampaista se siirtyi liharehuperäisenä edelleen nautoihin ilmeisesti muuntuen BSE:ksi (hullunlehmäntauti). Huomattavaa tässä mielestäni on ennenkaikkea se, että lammasta syötettiin lampaille ja naudoille, jotka ovat KASVISSYÖJIÄ!
Mutta: Jos haluamme tarjota kotieläimillemme ihan oikeasti lajinmukaisen ruokavalion, ainakin sioilla ja kanoilla siihen pitäisi kuulua eläinproteiini ja -rasva.

Miten tämä tulisi ratkaista? Kalajauhoakaan ei voi tarjota niin paljoa, kuin pitäisi. Mitä mieltä olisit kuluttajana, jos lihaluujauhon rehukäyttö taas alkaisi? Entä pitäisikö kanoille, miksei sioillekin, ihan oikeasti alkaa kasvattaa matoja ruuaksi? 

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Tuotantoeläinten kärsimyksestä.

Suurin osa suomalaisista syö lihaa ja kananmunia, sekä juo maitoa. Joukossamme on myös osasta, tai kaikista näistä pidättäytyviä henkilöitä. Sitten on niitä, joiden liharavinto muodostuu esimerkiksi vain riistasta. Kuitenkin suurin osa meistä syö juuri näitä eläinperäisiä elintarvikkeita, jotka ovat lähtöisin maataloudesta ja niistä suurin osa suomalaisilta maatiloilta. 
Kotieläintuotanto herättää paljon tunteita. Ihmiset kyseenalaistavat jatkuvasti ruokansa alkuperän. Maataloudesta ja luonnosta irtautuneen modernin kuluttajan on vaikeaa ajatella söpöä pikku possua ja myöntää itselleen, että sen pitää kuolla, jotta kesällä voisi grillissä tiristä kyljyksiä. Ihmiset haluavat varmistua, että se possu on edes viettänyt hyvän elämän ennen lautaselle päätymistään. 
Eveliina Lundqvist on kirjoittanut juuri julkaistun kirjan "Salainen päiväkirja eläintiloilta", jossa julkisuudessa käydyn keskustelun mukaan (itse en siis vielä ole ko. teosta lukenut) luodaan varsin synkkää kuvaa suomalaisesta kotieläintaloudesta. Lundqvist on opiskelemassa eläintenhoitajaksi ja opintojensa puitteissa vieraillut useilla maatiloilla tutustumassa ja harjoittelemassa. Kirjan myyntipuheissa kerrotaan "soluttautumisesta suomalaisille kotieläintiloille". Tästä uutisoinnista ja keskustelusta inspiroituneena ajattelin lähteä kirjoittelemaan omia ajatuksiani tähän blogiin.
Minulla on pitkä kokemus suomalaisesta kotieläintaloudesta. Olen sikatilan poika, toiminut maatalouslomittajana, ollut töissä nykyaikaisissa suursikaloissa työnjohtajana, työskennellyt kanaloissa ja jonkin verran pyörinyt myös hevostalleilla. Nykyään olen kanalayrittäjä. Voin siis melko hyvällä omallatunnolla kertoilla omista kokemuksistani "maatilojen kiertolaisena". Lundqvist on kiertänyt 20 tilaa, minä tiloja 20 vuotta. 
Sanon nyt ihan suoraan, että jos "Salainen päiväkirja eläintiloilta" -teoksen sisältö on yhtään sellainen, kuin uskon sen olevan (edelleen nidettä itse lukematta), niin Lundqvist on kyllä ihan oikeassa. 
Ja samaan aikaan ihan väärässä.
Suomalaiset maatilat ovat kaikki täynnä erilaisia ihmisiä. Jokainen maatila on yritys ja työpaikka, jokainen työntekijä on erilainen ja jokaisen ihmisen omat käsitykset eläimistä ja niiden "paikasta" ovat keskenään erilaiset. Niinpä ei mielestäni yksinkertaisesti voida sanoa, että "eläintuotanto perustuu väkivaltaan". Tai jos sanotaan, pitää melko tarkkaankin kertoa miksi on tullut siihen johtopäätelmään. On nimittäin valtavan helppo lukea tuo lause muodossa "suomalainen maanviljelijä tekee eläimille väkivaltaa" ja se on kyllä aivan hirmuisen karkea yleistys ja lähes solvaus. Uskoisin, että tuo lause kuvaa enemmänkin sanojansa mielipidettä kotieläinten pidosta yleensäkin. Siis ajatuksesta, että ihminen kasvattaa eläintä syötäväksi, eikä tavasta jolla niitä yksittäisillä tiloilla pidetään.
Tunnen paljon ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa tuotantoeläintensä hyvinvoinnin eteen. He tekevät sen koska siitä on kiinni koko elanto, mutta myös siksi, että varauksetta pitävät eläimistään. Nämäkään ihmiset eivät kuitenkaan usein vapaaehtoisesti päästä ulkopuolisia katsomaan karjasuojiaan. He nimittäin pelkäävät. Heitä kauhistuttaa ajatus, että heidän tavastaan kohdella eläimiä löydetään vikaa. Että alaa tuntematon ihminen näkee navetan tai sikalan aivan toisin silmin, kuin viljelijä itse. Usein näkeekin, eikä se ole aina huono asia.
Tässä tulee nimenomaan se ristiriita: Kyllä ne maajussit ihan oikeasti yrittävät pitää niistä eläimistään huolta, mutta ihmiselle jonka eläintenpitonäkemys perustuu lemmikkikoiraan, meno näyttää välillä aika hurjalta. Tietysti tuottajiinkin mahtuu välinpitämättömiä yksilöitä, mutta niin mahtuu koiranomistajiinkin. Lisäks tuottaja joutuu tekemään ratkaisuja, joita koiranomistaja ei joudu: taloudellisista syistä jokainen neliö on oltava hyötykäytössä ja rehut ja laitteet pitää valita panos/tuotto -laskelman perusteella. Ei siis välttämättä aina eläimelle parasta mahdollista, vaan parhaan mahdollisen yhteisen nimittäjän mukaan. Ulkopuolisten silmien käytössä voisi kuitenkin olla se ratkaisukin: Hyvän keskusteluyhteyden luominen siitä, mitä kuluttaja odottaa ja toisaalta mitä hän on siitä valmis maksamaan. 
Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että liiketalous on asia joka on määrittänyt nykyisenlaisen kotieläintalouden synnyn? Tuotannon pitää koko ajan tehostua jotta liiketalouden lait toteutuvat. Yksikkökokojen pitää kasvaa ja tehokkuuden nousta. Tähän yhtälöön elävä eläin valitettavasti sopii valtavan huonosti. Ihan kuin ihmisilläkin, eläimillä tulee stressinsietokyky vastaan. Kyllä lehmä saadaan lypsämään yli 12 000 litraa maitoa vuodessa ja emakko porsimaan 20 porsasta kerralla, muttei se enää silloin vain voi hyvin. Niinkuin ei voi ihminen, joka musertuu työtaakkansa allekaan. Mutta: ilman noita tuotoksia ei kotieläinten pito ole enää millään lailla kannattavaa.
Nykyaikaisessa suursikalassakin ihan oikeasti, hyvät ihimiset, tehdään töitä eläinten kanssa. Siellä ruokitaan eläimiä, avustetaan syntymiä, huolehditaan terveydestä, lääkitään sairaita, siirrellään eläimiä, pestään eläimiä ja joskus kun on aikaa (mielestäni valitettavan harvoin) myös rapsutellaan niitä. Ei sinne mennä aamulla sillä mielellä, että taas pääsee vähän tekemään väkivaltaa. Sinne mennään pitämään eläimistä mahdollisimman hyvää huolta. 
Olen ollut lukuisia kertoja itse tilanteessa, jossa yksi yksittäinen 250-kiloinen emakko ei vain suostu menemään sinne, minne sen pitää mennä. Syitä voi olla useita:  Väärä valaistus, pelottava varjo jossain, kulkusuunnasta tuleva ääni, haju, tai veto, liukas lattia tai mitä vain muuta kulkureitin olosuhteisiin liittyvää. Usein kysymys voi olla myös tutun lauman hajoamisesta tai tutun karsinan jäämisestä taakse. On myös mahdollista, että vaikka tällä kertaa kaikki on kunnossa, tällä reitillä on joskus aikaisemmin ollut vaikka liukasta. 
No, jos kaikki mahdollinen on otettu huomioon, eikä emakko suostu edes muun lauman keskellä kulkemaan haluttuun paikkaan, niin mitä sitten tehdään? Ensimmäinen ohje ihmiselle on: Mene kahville. Jätä se sika siihen käytävälle ja mene tauolle. Kun tulet takaisin, te olette molemmat miettineet tilannetta hetken, eikä epätoivo välttämättä enää määrää kummankaan päätöksentekoa. Joskus harvoin on pakko käyttää voimaa. Ottaa eläimestä kiinni siitä, mistä saa ja vääntää ja töniä ja riuhtoa, mutta hakkaamalla se sika ei liiku ikinä, se on varma. Pieni kosketus vaikka harjanvarrella kinkuille auttaa usein epäröivää eläintä ottamaan sen ensimmäisen askeleen jonka jälkeen kaikki on helpompaa, mutta lyömällä mikään ei etene.
Ja se sähköpiiska. Se ei ole eläintensiirtoväline. Se on turvallisuusväline. Siinä vaiheessa, kun eläimen massa on uhkaamassa hoitajan tai eläimen itsensä terveyttä, sähköpiiskan käyttö tilanteen kulun muuttamiseen on järkevää. Pienellä sähköiskulla saa usein pysäytettyä panikoivan tai agressiivisen emakon ja siten estettyä sitä katkaisemasta omaa tai hoitajan selkää tai jalkaa. Muussa tapauksessa sitä käytetään väärin. (ja käytetäänkin, tiedän)
Asia, jossa Lundqvist on oikeassa: Hän on perehtynyt tuotantoeläinten käyttäytymiseen, josta osoituksena on muunmuassa hänen varsin mielenkiintoinen Pro gradu -työnsä kanojen lajityypillisestä käyttäytymisestä  ( http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/bio/bioja/pg/lundqvist/mitensuo.pdf ). Eveliina Lundqvist on myös pyrkinyt ajatustensa tueksi näkemään ja kokemaan suomalaista maataloutta. Hän onkin nähnyt sitä jonkun verran ja mikä arvokkainta, hän on nähnyt ja kokenut sitä sisältä päin ja eläintensuojelijan silmin. Hänen kokemuksensa eivät varmasti ole vääriä. Hän itse on kokenut nämä asiat niin, kuin hän kirjoittaa. Toivottavasti tästä heräisi keskustelu. Oikea ja toisia keskustelijoita arvostava. Kaikkien osapuolien näkemystä kunnioittava. Ja sellainen, ettei maajussin tarvitse koko ajan pelätä, että hänet leimataan hirviöksi.
Omana kommenttinani keskusteluun sanoisin, että mielestäni koko tuotantoeläinala on unohtanut yhden asian. Se kyllä muistaa koko ajan sanoa itselleen, että eläinten on oltava terveitä, mutta se ei ymmärrä että eläinten hyvinvointiin liittyy muutakin kuin se, ettei eläin ole sairas. Siihen liittyy isona asiana, että eläin pääsee toteuttamaan lajityypillistä käytöstään. ( miten minulle tulee jotenkin mieleen keskustelut vanhustenhoidosta?)
Jos tämä asia sisäistettäisiin, asiat olisivat kaikilla paremmin. Niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Toteuttaminen voi olla hankalaa ja kallista, mutta mielestäni ehdottomasti tavoittelemisen arvoista. Toivottavasti myös se maidon, lihan ja kananmunan ostaja on kanssani samaa mieltä. Kukkaro nimittäin kevenisi kaupassa aika paljon hanakammin, jos muutokset saataisiin läpi.




lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa ja muita ajatuksia lähiruuasta.

Tänään alkaa  "Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa" -kampanja, jota on markkinoitu sosiaalisessa mediassa (https://www.facebook.com/events/1457663044454150/). Mielestäni ajatus on hieno: Osallistujat ainakin kahden viikon ajan todellakin miettivät, mitä suuhunsa laittavat. Jos tällainen tempaus ottaisi kunnolla tuulta, olisi se valtava piikki myynnissä suomalaiselle elintarviketeollisuudelle. Isoille, mutta toivottavasti myös niille pienemmille "lähiruokatehtaille".
MTK:n ja suomalaisen elintarviketeollisuuden näkemys on, että kaikki Suomessa tuotettu ruoka on lähiruokaa. Tässäkin on mielestäni melkoisesti totuutta. Toki pienin varauksin. Lähiruoka on nimittäin markkinointiväite, jolle ei ole määritelty minkäänlaisia ohjeita tai rajoja. Ruuan alkuperämaan käsite on hämärtynyt, joiltain alueilta maassamme on paljon lyhyempi matka ostaa vaikka ruotsalaisen, virolaisen tai venäläisen tuottajan ruokaa, kuin suomalaisen ison tehtaan. 
Toissa viikolla Ilta Sanomat julkaisi Hans Välimäen haastattelun( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288656876577.html ), jossa tämä kertoi ärsyytyneensä lähiruokajeesustelusta ja siihen liittyvästä "anekaupasta". Jos ymmärsin oikein, Välimäen pointti oli ruuan laatu ja maku. Lähiruoka -status ei tee automaattisesti ruuasta hyvää, eikä ulkomaisuus pahaa. Minusta ihmisellä pitää olla oikeus ostaa argentiinalaista nautaa, jos se on sitä, mitä hän haluaa ostaa. Argentiinalaiset ovat osanneet mielikuvamarkkinoinnin niin hienosti, että aika moni haluaa. Suomalaisessa naudassa kuluttaja ei ole maistavinaan "pampan auringossa paahtunutta ruohoa".
Suomalaisille tuottajille tämä mielikuvien luonti tuntuu joskus olevan melko vaikeaa. Täällä koko ruoka-ala, varsinkin kotieläintuotanto, kamppailee mielikuvatasollakin oman olemassaolonsa puolesta. Pinnan alla on koko ajan aistittavissa pieni epäluottamuksen vire. Valio on hoitanut omat leiviskänsä maitopuolella melko hyvin  ja nyt Atria tekee mainoskampanjallaan samaa lihapuolella. Johtunee koko ketjun avoimuuden puutteesta, että kansa tuntuu uskovan melko helposti kaiken negatiivisen, mitä sille kerrotaan. Positiivisen viestin uskominen onkin sitten vaikeampaa. Luottamuksen voi menettää vain kerran, sanotaan.
Kaupan rooli näissä asioissa on myös suuri. Jos kauppa ei nosta kotimaista tuotantoa jalustalle, vaan pyrkii ainoastaan halpaan ostohintaan, miten kuluttaja sitten voisi niin tehdä? Jos suomalainen liha on sitä kaikkein halvinta bulkkilihaa, niin miten sitä voisikaan arvostaa? Tai kun nyt myydään kuulemma kaupoissa kananmunia alle euron kilo: Tuottaakseen kilon kananmunia, kana syö 2,5kg rehua. Tuo määrä kananruokaa maksaa tuottajalle 70 senttiä ja muut kulut päälle. Tietysti tuo hinta on tarjoushinta ja sekä kauppa, että munanpakkaaja myyvät erän tappiolla kukin omista syistään. Kuitenkin on aika lailla ilmeistä, ettei siinä paljon laatua ja tuotannon eettisyyttä katsota, kun tarjousmunat ruhjotaan väkisin pakettiin.
Mieleeni tuli tässä kirjoittaessa keskustelu vuosien takaa: eräs iso marjanviljelijä piti minulle palopuheen Lidlin pahuudesta. Hänen näkökantansa oli, että on väärin tarjota suomalaiselle kuluttajalle ulkomaista ruokaa. Lidl ostaa marjansa ja hillonsa sieltä, mistä ne halvimmalla saa. Ja tietysti kaiken muunkin. Hän kysyi minulta, silloiselta sianlihantuottajalta, miltä minusta tuntuisi jos hänkin ostaisi tanskalaisen joulukinkun suomalaisen sijaan. Vastasin, että jos hänestä siltä tuntuu, hänen pitää niin tehdä eikä minulla saa edes olla siihen mitään sanottavaa. Kauppa syntyy, kun hinta ja laatu suhteessa asiakkaan maksukykyyn on sopiva. Jos minä en pysty tuottamaan sellaista lihaa, kuin asiakas haluaa sellaiseen hintaan, kuin hän siitä on valmis maksamaan, minun oikeutukseni tuottaa sitä lihaa lakkaa olemasta. Niinhän se sitten lakkasikin. Silti seison edelleen joka sanan takana. Eikä muuten ole Lidl ainoa joka ostaa sieltä, mistä halvimmalla saa. Ostan yhä marjani ja vihannekseni kotimaisena, mutta joskus myös Lidlin hilloja vaihtelun vuoksi.
Itse aion ihan seikkailumielellä yrittää ostaa vain suomalaista ruokaa seuraavat kaksi viikkoa. Lähdettekö mukaan?

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Euroopan kalleinta ruokaa. Miksi?

Suomalainen ruokakori on Euroopan kallein samalla, kun suomalaiset elintarvikkeiden alkutuottajahinnat ovat hieman tuotteesta riippuen kaikkein matalimmat tai ainakin matalimmassa neljänneksessä. 
Syytä tähän on pohdittu paljon. Puhutaan työvoiman kalleudesta ja veroista. Puhutaan myös hankalista ja kalliista tuotanto-olosuhteista ja säädöksistä.  Usein huomaan kaiken maailman salaliittoteoreetikoiden kääntävän katseensa maanviljelijöiden "piilossa saamiin tukiin", jotka jollakin mystisellä tavalla nostavat ruuan hintaa kaupassa. En ole oikein milloinkaan ymmärtänyt tätä logiikkaa, joten en sitä lähde myöskään kommentoimaan. 
Yhden asian pystymme kiistatta osoittamaan: maassamme kaupan osuus ruuan hinnasta on 52%. Se on käsittämättömän paljon. Se on Euroopan suurin luku. Se on enemmän kuin parhaassa vertailumaassamme Ruotsissa, jossa osuus on noin 38%. 
Kauppa kertoo joka paikassa, että sen kate tuotteesta riippuen on 10-20%. Tämä on totta. Mutta se luku on varsin hämäävä. Kate on sen verran, mutta osuus ruuan hinnasta on 52%. Yksinkertaistetaanpa hieman: Maitopurkki maksaa yhden euron. Kauppa ostaa sen sisään 48 sentillä ja vetää välistä 52 senttiä. Kauppa kuitenkin hukkaa jonnekin tästä 52 sentistä 46,8 senttiä, joten kate on 10% eli 5,2 senttiä. Oleellista ei siis ole kaupan kate, vaan se raha, jonka kauppa ottaa välistä. (Ja nyt kaikille niille, jotka haluavat ensimmäisenä kertoa, ettei maitopurkin hinta ole yhtä euroa: ei olekaan. Tämä on yksinkertaistettu esimerkki)
Mihin se kauppa sen 46,8 senttiä sitten hukkaa? Totta kai hävikkiin, myyjien palkkoihin ja kiinteistökustannuksiin. Nämä ovat selviöitä. Mutta sitten: Eräs ystäväni aloitti paikallisen osuuskaupan puotipuksuna lähes 20 vuotta sitten. Silloin hänellä oli yksi pomo. Hän lopetti kaksi vuotta sitten, kun hänellä oli 7 pomoa ja meininki kävi työssä täysin sietämättömäksi. Kukaan ei enää tehnyt mitään, pomot vain nokkivat toisiaan ja työntekijät hoisivat kauppaa paremmin silloin, kun lähin pomo oli lomalla. S-ryhmän pääkonttorissa on työssä 1700 ihmistä. Mihin ihmeeseen tarvitaan tuhattaseitsemääsataa ihmistä pyörittämään ruokakaupan hallintoa? Varsinkin, kun jokaisella alueosuuskaupalla on oma hallintonsa?
No, ymmärrän että on rankkaa pyörittää pankkia ja bonuskortteja ja niin eteenpäin, mutta tuhatseitsemänsataa!
Kauppa myös käyttää valtavat määrät rahaa erilaisten tuotteiden tuotanto-olosuhteiden auditointiin. Heillä on ohjelmat, joissa vaaditaan tietyt olosuhteet ja palkat työläisille, jotka tuotteita tekevät. Rahaa palaa, mutta sisään ostettu tuote on niin halpa, ettei sillä ole väliä. Kunhan pirkkaextraeuroshopperrainbow- ananasmehu pystytään myymään ulos pilkkahintaan, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Valitettavan usein tosin kuuluu uutisia siitä, että auditoinnit ovat täysin tyhjänpäiväisiä. Viljelijät ja tehdastyöläiset riutuvat niistä huolimatta. Suomalaisen alkutuottajan olosuhdetta ei muuten auditoi kukaan. 
Nuo kaupan omat tuotemerkit ovat ruuantuottajien pahinta riistoa. Suomessa tämä korostuu ja kärjistyy, kun isoja ketjuja on vain kaksi ja lähes kaikissa elintarvikesegmenteissä merkittäviä valmistajafirmoja on yleensä vain kaksi. 
Kauppa myy oman brandinsa tuotteet isolla volyymilla ja vähän pienemmällä katteella, joten nuo kaksi elintarviketehdasta kilpailevat toisensa puolikuoliaiksi saadakseen tuottaa nämä pirkat. Kun kannattavuus on kilpailun jälkeen nolla, teollisuus lähtee suoraan alkutuottajan kukkarolle. Alkutuottajilla harvoin on mahdollisuutta kieltäytyä tuottamasta sillä ylhäältä ilmoitetulla alemmalla hinnalla. Maanviljely on hyvin pääomavaltaista ja pitkäjänteistä toimintaa. Joskus on sanottu, että talonpojan kvarttaali on 25 vuotta. Tässä hommassa on usein täysin mahdotonta laittaa pillit pussiin hetkeksi ja tehdä jotain muuta ja odottaa parempia aikoja.
Jos tuote on ulkomainen, se halpa hinta on suoraan pois paitsi sen kahvinviljelijän, myös sen kahvinpakkaajan selkänahasta. Tukkurit taasen rikastuvat. Ja se kauppa.
Vielä mieltäni painaa yksi asia: 80 -luvun alussa suomalainen lihanleikkaaja sai tuntipalkallaan ostettua yhden keskihintaisen kilon lihaa. Nykypalkalla sama leikkaaja saisi samaa lihaa kymmenen kiloa. Onko se ruoka sitten oikeasti niin kallista? 
Oli tai ei, kaupan keskittyminen Suomessa on luonut selkeää määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Se pitäisi saada loppumaan. Miten me sen saisimme tehtyä?


torstai 6. helmikuuta 2014

Nallenko maataloustuki väärin?

No niin, tätä päivää on odotettu. Ei mennyt kuin hetki siitä, kun lista maataloustuen saajista oli julkaistu, kun niitä jo kauhistellaan koko median voimalla.

Silläkin uhalla että isken nyrkkini suoraan mehiläispesään, kirjoitan nyt tämän.

Maataloustuki. Mitä se on? Maataloustuki on rahaa, jonka valtio tai esimerkiksi EU maksaa verorahoista ruuan alkutuottajille mahdollistaakseen ruuan tuotannon kohtuullisella hinnalla. Se voi myös olla kannuste maanviljelijälle tuottaa tietyillä säännöillä, jotka saattavat olla taloudellisesti heikompia (Ympäristötuki, luomu). Eli siis tuotannon ohjauksen väline.
Suomessa maanviljely on kannattamatonta. Toki poikkeuksiakin on, mutta pääsääntöisesti näin. Tuotantokustannukset ovat yhtä suuret, tai suuremmat kuin tuotteesta saatava hinta. Valtio ja EU siis maksavat viljelijälle siitä, että tämä ottaa riskejä ja tekee työtä tuottaakseen kansalaisille ruokaa. Jos tukia ei maksettaisi, ruuan hinta kaupoissa nousisi huomattavasti. Joskus muistan nähneeni arvion noin 30% vähittäismyyntihinnan korotuksista. Maataloustuki on siis myös yksi keskeisistä tavoista pitää inflaatio aisoissa. 
Itse toivoisin, että koko tukijärjestelmästä luovuttaisiin. Toivoisin, että jokainen viljelijä saisi markkinahinnan tuottamastaan elintarvikkeesta. Se olisi valtava myllerrys tämän maan ja maailman ruokakauppaan. Ei nimittäin ole ihan pelkästään suomalainen ilmiö tämä maataloustuki. Eikä eurooppalainen. Sitä maksetaan ihan joka puolella maailmaa. Suomessa ainakin nykymallisesta tuotannostaan joutuisi luopumaan enemmän tai vähemmän jokainen maajussi. Ei ruuantuotanto täältä silti loppuisi. Tottakai tilalle tulisi jotain muuta. Mutta nykysysteemi loppuisi heti.

Ja sitten siitä Nallesta ja Herlinin sedästä: Minun mielestäni ei ole mahdollista sellainen tilanne, että heille jätettäisiin tuet maksamatta. Jos kerran tuki on korvausta siitä, että tuottaa suomalaista ruokaa suomalaisille hintaan joka ei ole kannattavaa, niin kyllä edellämainitut sedät ovat tukensa ansainneet. Enkä sitäpaitsi ymmärrä, mihin se raja sitten vedetään? Jos tienaat yli x-määrän euroja vuodessa, et saa enää tukea? 
Olisiko Ilkalla ja Björnillä mahdollisuus olla ottamatta vastaan heille kuuluvia tukia? Varmasti.
Olisiko heillä varaa olla ilman noita tukia? Varmasti. 
Olisiko heillä mielenkiintoa lyödä joka vuosi satoja tuhansia euroja kiinni kannattamattomaan liiketoimintaan ja tuottaa suomalaisille kohtuuhintaista ruokaa? Enpä usko.



tiistai 4. helmikuuta 2014

Erään entisen sikafarmarin tarina

Tämän tarinan kirjoittelin joskus vuonna 2011, kun alkoi olla selvää se, mihin suuntaan minun ammatinvalintani vie: päin sanonkomämitä. Samoihin aikoihin oli salakuvauskohut pahimmillaan ja koko ala oli kriisissä, josta se ei vieläkään ole kunnolla toipunut. 
Minä olen onnellinen mies siinä suhteessa, että pääsin tuosta sikahommasta pois, eikä mennyt ihan koko paketti nurin vaikka läheltä liippasi. Vieläkään ei oikein kunnolla voi huokaista helpotuksesta.
Jossain takaraivossa on kuitenkin alkanut kyteä ajatus pienestä sikalasta, jossa olisi aikaa välillä paapoa possuja ja tehdä kaikki asiat ihan niinkuin ne kuuluu tehdä. Näillä lihan hinnoilla jää kyllä tekemättä.


Erään sikafarmarin tarina 

Vuonna -78 olin kolmevuotias ja isä rakensi sikalaa. Seuraavana kesänä oli maalaustalkoot ja tulin niistä kotiin yltä päältä punaisessa maalissa. Pitihän sitä olla mukana hommissa.
Muistan noilta ajoilta vain välähdyksiä. Ensimmäinen emakko porsi ja teki neljä kuollutta porsasta – ja siinä kaikki. Isä totesi, että tulevaisuudessa ei voi mennä ainakaan huonommin. Parhaiten muistan hirmuisen innostuksen koko perheessä ja työnteon mukavuuden.

Minä halusin aina koiraa. Sisko ja äitikin halusivat, mutta isä ei suostunut. Kai se vähän pelkäsi niitä. Koiranhoivaamisen haluani tyydyttääkseni hoivasin sitten possuja. Kannoin niille salaa lisää rehua ja sain hirmuiset haukut, kun vastaporsinut emakko sai liiasta rehusta utaretulehduksen. Kuivailin ja lämmitin vastasyntyneitä porsaita, katsoin että ne pääsevät imemään ternimaitoa ja löytävät vatsa täynnä tiensä lämpölampun alle nukkumaan. Neljävuotiaana olen ilmoittanut, että minä hoidan isona possuja.
Viisivuotiaana pääsin katsomaan joulupossun teurastusta. Se hätkähdytti, mutta silloin ymmärsin mistä liha tulee. Ei sitä ollut edes kovin vaikeaa käsittää, miksi näin tehdään. Paljon vaikeampaa oli ymmärtää, miksi emo porsimisen jälkeen tappoi kaikki omat porsaansa. En ymmärrä sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtuu aina silloin tällöin. Samoin tapahtuu sitä, että porsaat syntyvät kuolleina.
Meidän emakot porsivat aluksi ilman häkkejä. Oli vain laudasta tehty iso karsina ja olkia. Pikkupossuille oli nurkassa lämpölamppu ja sen suojana putkikehikko. Ei mennyt kauaakaan kun emo, joka oli tehnyt illalla kolmetoista nättiä pikkupossua, oli yöllä kääntänyt kylkeä ja tallonut ruhonsa alle yksitoista jälkeläistään. Seuraavana päivänä meille tilattiin ”kääntymisen estävät” porsitushäkit. Eivät ne poista kokonaan tuota tallomista, mutta vähentävät sitä paljon.
Olin varmaankin kolmentoista, kun olin kotimiehenä iltapäivän. Isä ja äiti olivat aamulla tehneet hommat sikalassa ja minun piti vain ruokkia eläimet illansuussa ja jakaa hiukan uutta kuiviketta. Yksi 20-kiloinen porsas yritti hypätä karsinastaan ulos ja epäonnistuneen loikan jälkeen mätkähti maahan kinkulleen istumaan eikä enää noussut seisomaan. En tiedä mitä sille kävi, mutta se kiljui tuskissaan ja tiesin heti, mitä oli tehtävä. Hain ison, painavan vasaran ja lähestyin loukkaantunutta porsasta. Ainakin tunnin verran keräsin luontoani ja katselin sitä possua. Lopulta kyyneleet silmissä lopetin sen kärsimykset. Sinä yönä ei uni tullut silmään. Tiesin kyllä, että se oli ainut oikea tapa toimia, mutta olin silti tappanut elävän olennon.

Tänään olen kolmekymmentäkuusi vuotta vanha ja minulla on kaksi koiraa. Lapseni ovat juuri nähneet viisivuotiaina ensimmäisen joulupossun teurastuksen. He hätkähtivät ja kyselivät tapahtuneesta pari päivää. Asiasta puhuttiin, eikä se vaivaa heitä enää. Yhtenä päivänä he sattuivat näkemään, kun emakko oli porsimisen jälkeen tappanut porsaansa ja sitä he eivät vieläkään ymmärrä.
Olen unelma-ammatissani. Saan edelleenkin hoivata ja huolehtia. Kohtaan työssäni syntymää ja kuolemaa, sairastumisia ja parantumisia.
Minulla on silti paha olo. Tuotantoa pitäisi laajentaa ja tehostaa, kuluja pitäisi karsia ja tuloja saada lisää. Laskunippu kasvaa kasvamistaan ja velkaannun koko ajan vaikka käyn myös tilan ulkopuolella töissä.  Minulla on ikävä niitä lautakarsinoita ja itäsaksalaisia lämpölamppuja. Possujen kanssa oli mukava touhuta. Nykyään ne kyllä tuppaavat olemaan terveempiä ja kasvavat sekä pysyvät elossa paremmin.